Kartanon sikarihuone tuli vähän kuin sika säkissä. Taloa katsellessa se oli sinetöitynä, oviaukko tiivisti muovilla peitettynä. Vasta hankintahommien jälkeen uskalsin avata puoliväkivalloin ikkunan ja kömpiä siitä sisälle. Näky oli pelottava, mutta siitäkin selvisi hyperventiloimalla.

 


 

Seinän paikkaamisesta on tässä blogissa ihan omakin artikkelinsa, en paneudu siihen tässä kohdassa enempää.

 

Seinäpaikka ja ikkuna kun oltiin saatu paikalleen, piti vuosi mietiskellä sopivaa sisustusta. Ulkoseinät levytettiin hiljalleen Huokoleijonalla ja siinä projektin edetessä sitten samalla kauhisteltiin nupinaulojen määrää. Ne kun pitäisi nyppiä pois. Jotenkin kuvittelisi pinkopahvin hiukan vähemmälläkin seinässä pysyvän. Seinät olivat muutenkin vähän sinne sun tänne kenollaan ja tapettia pinkopahveineen kymmenisen kerrosta, siihen suoraan päälle ei voinut levyttämistä kuvitellakaan saati tapetointia. Osittain siitäkin syystä päätettiin valita huokolevyt, että toivon jälkipolvien ajattelevan minua lämmöllä siinä kohtaa, kun ymmärtävät selviävänsä tulevista rempoista ilman verisen känsäisiä käsiä ja sorkkarautaa, vain hiukan porakonetta päräyttelemällä.

 

Ennen Huokoleijonaa piti aloittaa nupinaulojen ja vanhojen tapettien irrotus. 

 

Vaikutti siltä, että ensimmäiset tapettikerrokset olivat ehkä 30-luvulta, tai jopa alkuperäisiä vuodelta 1900. Ainakin värit viittasivat vuosisadan alkuun, nikkarityylin ja jugendin kukoistuskauteen.

 

Kohtalaisen vanhoja pistorasioita. Näihin on tarkoitus saada uudet sisälmykset

 

Sain yhden ystävän heittäytymään viikoksi raajarikoksi, kun laitoin hänet ”hiukan auttamaan” nupinaulojen repimisessä. Pahuksen siistiä jälkeä tuli, kyllä kannatti. Tämä tosin on minun subjektiivinen mielipiteeni.

 

Hirsiseinästä paljastui tapettiriekaleiden ja nupinaularivien alta outo, kultamaalin näköinen roiske, jota kovasti kummastelin. Mielestäni en ollut moisen maalin kanssa huitonut.

 

Kultamaalia

 

Aluksi onnistuin välttämään omien käsieni turmelemisen, mutta sekin aika koitti, kun jouduin itse keikkumaan 3,5 metrin korkeudessa sorkkarauta rähmäisissä käpälissäni. Nupinauloissa ei todellakaan oltu säästelty, ihan niinkuin Forselius tässä torpassa olisi jossain muussa kohdassa säästellyt. Nauloja oli vieri vieressä ja osittain päällekkäin. En olisi ikinä saanut näillä heikoilla nakeilla revittyä niitä nupinauloja irti, en ainakaan niitä leveäkantaisia, joista kanta irtosi puhaltamalla. Onneksi oli jälleen kerran tuo Joku Muu auttamassa hiukan isommilla ja vähemmän heikoilla nakeillansa.

 

Se on se Joku Muu, sama, joka saa kaiken järjestymään ja hommat sujumaan. Se Joku Muu, joka sanoo, että ”kyllä tämä tästä saadaan tehtyä”, siinä vaiheessa, kun minä heittelen pensseliä seiniin, hakkaan päätäni hirsiin ja olen lähdössä kaupasta ostamaan petrokemian tuotteita, uretaania ja tulitikkuja. Se, joka mittaa Huokoleijonan juuri sopiviksi paloiksi, eikä vähän sinne päin, kuten joku väsähtänyt rouvashenkilö olisi tehnyt.

 

Nytkin Joku Muu teki minulle juuri sopivasti nupinaulan mentävän loven sorkkaraudan talttapäähän. Sillä homma lähestulkoon sujui. Voin suositella muillekin heikkolahjaisille vanhan talon ystäville sekä Joku Muu-henkilöä että sorkkarautasysteemiä.

 

Sorkkarautahommissa kopsautin kattolistaa ja valkoisesta maalista lohkesi isohko palanen. Alta paljastui kultamaalia ja samalla selvisi maaliroiskeenkin historia. Sikarihuone on ilmeisesti aikojen alussa ollut juuri sellainen tummanpuhuva herrainhuone, kuin ne yleensä tuppasivat olemaan. Kattolistat ja mahdollisesti kattokin oli maalattu kultamaalilla ja sitä oli seinällekin roiskunut. Alin tapettikerros oli myös kultasävytteistä, isolla vihreällä kuviolla tehtyä tummaa tapettia. Sitä en mistään saanut ehjänä näkyviin tai säilymään muutamaa neliösenttiä isompaa palaa. Jos jonain päivänä löydän konstin, jolla voin liuottaa valkoisen maalin pois vahingoittamatta kultapintaa, otan sen sieltä esille.

 

 

 

Tuollaisen surkean soiron sain vanhinta tapettia näkyviin. Eipä siitä juuri selvää saa, mutta kerrosten ja ehkä naulojen määrä hahmottuu. Kultainen maali paistaa kattolistasta.

 

Esiliisteröintiä

 

 

 

 

Lopulta naulat oli saatu irti tai lyöty seinään sisään ja oli aika ryhtyä pintahommiiin. Huokoleijona löysi tiensä seiniin ja tapetin kohdalla olin saanut päätöksen tehtyä. Tilasin Pihlgren&Ritolalta William Morris -tyyliin tapettia. Salin makulatuuripaperi tyrkittiin seinään itse, mutta tämä paperille painettu kuvio lohkaisi sen verran ison loven lompakkoon, että operaation onnistuminen piti varmistaa kokenutta tapetoijaa käyttämällä. Onneksi sukulaisissa on vielä hyväksikäytettäviä ja sain pikkuserkkuni, Irmeli Männistön, maailman parhaan tapettimaakarin, hommiin.

 

Muuten puuha sujui sutjakasti ja viimeisen päälle tarkasti, mutta kun tapetin kiinnittäjä on noin 150cm puujaloilla ja huonekorkeus 3,5 metriä, on olemassa tiettyjä, puuttuvia ulottuvuuksia. Lisäksi olimme laskeneet tapetin menekin väärin, jatkossa opimme huomioimaan myös kuvion kohdistuksen. Haasteista huolimatta tapetti saatiin seinään varsin mallikkaasti.

 

Irmeli ja tapetti

 

Ennen vanhaan savupirttiinkin hankittiin tapetit heti, kun varaa oli. Ei siis ole yhtään perinteiden mukaista jättää seiniä hirrelle, kun ne on ollut tapana peittää ainakin herrasväen huusholleissa. Päätin kuitenkin jättää hienot hirret sisäseiniin näkyviin, saisihan ne peittoon, sitten kun olisi varaa, kuten pirteissäkin ennen vanhaan. Samalla näkyviin jäi myös se kultamaaliroiske. Ehkä hirsiä pitää kuitenkin piiluttaa vielä, mutta sitä pohdin seuraavat kolme vuotta.

 

Yhdellä seinällä on ollut pariovi. Aukko on jossain vaiheessa laitettu umpeen ja ovet viety vintille. Seinän toiselle puolelle on rakennettu nykyisen päämakuuhuoneen vaatekomerot. Aukkokohdan peitoksi suunniteltiin levyä, joka peitettiin tapetilla ja myöhemmin olisi laitettu listat reunoihin. Levy vaan on niin liukas, että edes tapettiliima ei pidä tapettia siinä kiinni. Muihin seiniin tapetti on kiinnitetty perinteisellä Pihlgren&Ritola liisterillä, jotta kyllä hengittää. Vehnäjauholiisteriä en tähän tapettiin lähtenyt koemielessä keittelemään.

 

Todennäköisesti vanhat ovet kaivetaan sittenkin naftaliinista ja asennetaan paikoilleen ihan vaan koristeeksi. Jospa jonain päivänä avataan kaikki vanhat oviaukot. Koko talon läpi kiertäneet pariovethan ovat olleet yksi Pitsihuvilan erikoisuuksista.

 

Peitetty ovi

 

Paikallisesta vanhan tavaran kaupasta, Iltatuulesta, löysin (kaiken muun himoittavan hamstrattavan lisäksi) pormestarin kaluston tyylisen sohvaryhmän. Se ei ihan ole prikulleen suunnittelemani kaltainen, mutta sopii tilaan oikein hyvin.

 

Pormestarin kalusto ja pikkupormestarit

 

Sikarihuoneprojektista jäi uupumaan vielä ne iänikuiset lattialistat ja ikkunanpuitteet. Ovat sen verran monimutkaisen näköiset, että pitää etsiä  höyläämö, jossa kyetään höyläilemään tuollaisia historiallisia malleja. Saman höyläämön oletan kykenevän tekemään myös ulkovuorista puuttuvat laudat. Lattian väliaikaiseen paikkapalaankin pitää vielä uusia oikeanlaista lankkua. Vanha, reikäinen ja revitty, linoleummatto pitää poistaa, mutta se toimii vielä hetken suojaamassa alkuperäistä lankkulattiaa.

 

Lattia kaipaa paikkapalaa

 

Siihen asti nautin hiukan keskeneräisen sikarihuoneeni takkatulen loimotuksesta ja William Morrisin tyylistä.