Minulla on ollut onni löytää kartano toimivilla kakluuneilla, jotka pöhisevät lämpöä ympärilleen, kunhan joku jaksaa kantaa klapia pesään. Silmää hivelevän kauniitakin ne ovat.

Samaa ei esteettispainotteinen silmäni suostu näkemään keittiön leivinuunissa. Se sopi vielä kohtalaisen hyvin entiseen 90-luvun keittiöön, mutta vanhuuttaan hohtavaan ”uuteen” 50-lukulaiseen köökkiin se istuu kuin nalli silmään tai klapi päähän. Että siinähän se on, mutta mielummin ei.

Uuni on ollut aikoinaan hinnakas hankinta, Tulikiven kookas, vuolukivinen takka/leivinuuni. Mutta siitä huolimatta silmään tökkää pahasti. Siitä puuttuu kartanomainen arvokkuus ja onhan se aika moderni.

Tulipesä on hassun muotoinen nurkkamalli ja mies tuppaa ääntelemään ikävästi, kun yrittää tunkea eri mittaisia klapeja sopivassa kulmassa pesän täydeltä. Kunnon karjun kinkku sinne mahtuu, mutta ei se mikään pakarituvan hehtaarikita ole, minne taas mahtuisi koko kylän leivät paistumaan, ellei se olisi piiputon ja muutenkin korjausta ja hoivaa vailla, kuten koko pakaritupa muutenkin.

Uuden keittiön kaapit suoraan 50-luvulta

Tämän koko kartanoprojektin idea on, että ehjää ei korjata ja vain sysilaho uusitaan. Tähän myös pankki kovasti kannustaa. Ideaalisista (puhumattakaan finanssipoliittista) syistä siis keittiönurkkauksen leivinuunin uusinta on aiheuttanut pohdintaa. Kun silmä sanoo ”pois” ja lompakko sanoo ”hyvin sillä pärjää”, on dilemman kanssa vaan elettävä.

Kollin mielestä lämmittää just sopivasti

Olen kuitenkin salaa haaveillut oikein vanhasta kaakelileivinuunista. Harrastanut ihan pieniä päiväunia ja haaveiluja netin ihmeellisessä maailmassa. Enkä ihan kovasti pettynyt, kun meillä puuhasteleva herrahenkilö totesi uunin arinan olevan hiukan rikki ja vaikuttavan varsin haasteelliselta korjattavalta. Saatoin hiukan suurennella kauhuani uunin pesän noin puolen millin halkeaman johdosta.

Päätimme kokeilla, josko se nyt vielä muutaman vuoden siinä menisi ja onhan tässä silmä jos jonkinlaiseen keskeneräisyyteen ja patinaan jo sopeutunut, eiköhän kulmamörkökin siinä samalla menisi.

En tyystin kyennyt luopumaan nettihaaveilusta ja siinä se sitten eräänä päivänä pötkötti keskellä näyttöä. Minun leivinuunini. Ei mahtanut mitään. Miesparka joutui kaakelit raahaamaan kartanolle ja nyt se uuni pötköttää ullakolla. Laatikoissa vielä, mutta ehkä jo ensi kesänä saan muurarin muuraamaan kartanon keittiöön sopivaa leivinuunia. Sitten paistan leivät koko kylälle. Kerralla.

Tästä jonkinlainen muokattu versio toivottavasti jo ensi kesänä tupsahtaa tupaan