Kuinka kaikki alkoi

 

Äidinmaidostahan se tai mahdollisesti jo äidinäidin maidosta.

Sukulaismies tosin ilmoitti, muutamaankin otteeseen, ettei tämmöistä hulluutta suvussa vielä ole tavattu ja hän on sentään sukututkija.

Mielestäni hänen visuaalinen aivokuorensa on vain kehittynyt hieman eri tavalla kuin minun. Missä hän näkee rappion ja turmeluksen, minä näen romantiikkaa ja krakelointia. Tai sitten se on vain rakennusmestarin realismia. Realismi on syvältä, sanon minä.

Heinäkuu 2017

 

Tylleröisestä asti olen haaveillut punaisista torpista, vaaleista pappiloista ja savuisista pakarituvista. Olen käynyt kuolaamassa silmät ymmyrskäisinä nuoruudenystävän kartanoa, se olikin ihan oikea mahtikartano, ja hiippaillut autiotalojen nurkissa ikkunoista tirkistellen.

 

Jo vuonna 2005 etsiskelin sopivaa tölliä Satakunnasta, Helsingistä kun piti opintojen päätyttyä hiukan metsempään päästä. Muutama hinnaltaankin varsin sopiva ilmestys löytyi, mutta isälläni oli omastani varsin merkittävästi poikkeava näkemys sopivasta. Koska taloa katsoessa pitää mukana olla koko suku ja mielellään puolet kyläläisistäkin, tulee erinäisiä mielipiteitä vähän niin kuin kysymättäkin. Ja kun suurin osa eriasteisista asiantuntijakommenteista liittyy pohdiskeluun dynamiitin parhaasta asennuspaikasta tai purkupallon koosta, on varsin ymmärrettävää, että vastavalmistunut nuori naisihminen jättää kyseiset kohteet rohkeammille entisöijille.

 

Jälkeenpäin olen katsellut ohimennen muutamaa ostouhan alla aikoinaan ollutta taloa ja tullut siihen tulokseen, että ne menivät aivan oikeille ihmisille. Sellaisille, jotka ovat osanneet kunnostaa ne juuri niin kuten niiden arvolle kuuluukin. Minä olisi silloin vielä varmasti uudistanut liikaa ja liian nopeasti, liian moderneilla menetelmillä.

 

Päädyin asustelemaan uuden hirsitalon kautta rintamamiestaloon ja siitä 80-luvun puutaloon.

 

2014 näin Etuovessa aivan ihanan vanhan hirsitalon myynnissä Kauvatsalla ja kävin sitä katsomassakin.

Tämäkin talo löysi ostajansa muualta, mutta silloin heräsi uudelleen hinku vanhoihin taloihin ja tällä kertaa hoidin kuumettani lainaamalla kirjastosta kaiken missä luki: hirsitalo, vanha hirsitalo, perinnerakentaminen, Panu Kaila tai Hannu Rinne.

 

Vuotta ja muutamaa sata julkaisua myöhemmin koin itseni jonkin verran entistä talonhalaajaa viisaammaksi ja saatoin aloittaa todellisen etsintäprojektin.

Olisi ollut oikein mukavaa ostaa joku viimeisen päälle kunnostettu pappila tai rustholli, mutta pankinjohtajan kaivellessa nitroja pöytälaatikostaan totesin, että minun juttuni taitaa sittenkin olla sellainen vähän pitkäkestoisempi projekti.

 

Muotoilin mielessäni toiveen, että löytäisin ison ja hienon talon, joka on kyllin hyvässä kunnossa asuttavaksi, mutta kyllin huonossa kunnossa minun lompakolleni. Sellaisen, että kun lasten kaikki kaverit ovat kylässä, voin avata salin ovet, tuupata heidät sinne, sanoa ”antaa soittaa”, sulkea ovet ja nautiskella kahvikupposen aivan rauhassa.

 

Tuli siinä parin vuoden aikana käytyä muutama talo läpi. Tai sata. Etsittyä monta tyhjillään olevan talon omistajaa, joista kukaan ei halunnut talostaan luopua pikkuista korvausta vastaan, vaikka kuinka selitin, miten kovasti minä ja talo toisistamme tykkäisimme.

Sen lisäksi yksikään talo ei tuntunut juuri Siltä talolta, ei vaikka kuinka olivat ihania ja kykenin aivan hyvin kuvittelemaan itseni kantamaan klapeja ja kiikkustuoliin villasukkia väsäämään tai realistisemmin ainakin hörppimään kahvia tuvan pirttipöydän ääreen.

 

Kunnes joulukuussa 2016 huomasin Etuovessa ilmoituksen aivan valtavan ihanasta kartanosta. Esittelin sitä sukulaisille ja silloiselle miehelle ja totesin, että tämä on niitä haavetaloja, jotka aiheuttavat sydämentykytyksiä pankinjohtajalle, isäukosta puhumattakaan. Mutta ainahan voi käydä näytössä vähän nurkkaa halimassa ja mielikuvittelemassa.

 

Menin näyttöön, kuten muutama sata muutakin ihmistä. Eteiseen astuessani tunsin ensimmäisen kerran tulleeni kotikuistille. Ison salin erkkerin sohvalta kiinteistönvälittäjä sai ihan tosissaan kammeta minua pois illan hämärtyessä. Silti olin varma, että joku muu tämän vanhan rouvan ostaa ensitöikseen. Näyttihän se hiukan kärsineeltä, mutta sehän on vain pintaa. Tosin 650m2 kauan elänyttä pintaa.

 

Ei sitä kukaan ostanut ensitöikseen eikä toisiksi töikseen.

Seuraavassa toukokuussa Kartano oli edelleen myynnissä ja tein tarjouksen. Hämmästykseni oli suunnaton, kun tarjous hyväksyttiin ja vanha rouva olikin äkkiä meidän. Plus muutama laho kohta, toimimaton öljykattila, vuotavat patterit, ruosteinen katto, uiskennellut keittiö ja muutama tuhat kuutiota historiaa.

Asetin vaaleanpunaiseen hyvin vahvasti vivahtavat lasit erityisen tiukasti nenälleni ja keskityin nuuhkimaan historian havinaa.

 

Vuosi ja yksi pellettipoltin, muutama kuutio puuta, ”pari” unetonta yötä ja joitakin muita pikkujuttuja myöhemmin, olen ihan varma, että muutkin alkavat nähdä tämän olevan ihan kehityskelpoinen projekti. Tai sitten olen vain päästänyt mielikuvitukseni lentoon.

Sukulaisetkin ovat jo uskaltaneet kyläillä. Alkanevat pikkuhiljaa uskoa, ettei katto putoakaan päähän. Edes terassin katto.

 

Isän kanssa olemme sopineet, ettei Vanhan Rouvan kuullen käytetä mm. sanoja ”Catepillar”, ”dynamiitti” tai ”hirsikasa”. Tähän mennessä hän on mielestäni hillinnyt itsensä hienosti.

 

Käytän Kartanosta välillä mörskä, tölli tai torppa nimitystä ja olen ihan varma, että jonain päivänä kun oikein kiroilen tätäkin kuningasprojektia, päähäni putoaa rotankokoinen tupajumi tai kuolemakellokuoro aloittaa soitannon makuuhuoneen seinässä. Tai ehkä meidän rakkaussuhteemme kestääkin muutaman kirouksen ja lahon seinän. Tupajumeista en mene vannomaan.

4 Kommentit

  1. Anne - Maarit

    Pitsihuvila

    Sain 1.8.2018. Annalta yllättävän yhteydenoton
    Siinä kävi ilmi, että hän kyseli kuvaamaan blogiinsa. Mitä?
    Oli ihan eka ajatus… siis ihan oikeestikko MINÄ
    Päässä ehti pyöriä monen monta ajatusta.
    Käytiin keskustelua, ja totesin että tämähän on mielettömän upea juttu..

    Päivä lyötiin lukkoon ja sehän olikin jo niin pian kuin 5.8.
    Hupsista sanoin minä. Tämähän on se samainen talo, joka oli Meidän Talo lehdessä.
    Päätin, että lehteen en koske, enkä etsi sitä mistään…Vaan tämä on nyt minun juttu…ja kuvaan just niitä kohteita mitkä minua kiinnostaa ( ja tietysti asukkaita )
    Mutta apua, taisin kuitenkin haukata liian ison palan ..pystynkö sittenkään tähän..
    Viikko oli niin kiireinen, etten ehtinyt koko asiaa pohtimaan.
    Lauantai-iltana tulin kotiin, niin no se oli jo sunnuntain puolella. Silloin päähäni paukahti, että ei hyvänen aika aamulla klo. 10.00 pitää olla Huittisissa. Ei muuta kuin kameran akut lataukseen ja nukkumaan.

    Aamulla sitten lähdin ajelemaan kohti Huittista…
    Tottahan toki nyt sinne osaan mennä, mutta laitoin kutenkin ”navin päälle” Ja niinhän siinä kävi, että se neuvoi ihan väärään paikkaan. Soitto Annalle ja sitten löysinkin perille.
    No jestas, mikä näky edessäni olikaan, aivan mielettömän ihana talo ja ne muut rakennukset.
    Sitten aukesi terassin ovi ja siitä tämä kaikki sitten alkoikin.
    Käytiin ensin huone huoneelta läpi…voi että, siinä vaiheessa olin ihan myyty.
    Juteltiin vähän mitkä ovat Annan toiveet, mutta loppujen lopuksi sain ihan ” vapaat kädet”
    Ensin olin ihan pyörryksissä, en tiennyt mitä teen, mistä aloitan. Ajattelin, pakkohan on jotain kuvia ensin ottaa, luulevat vielä että ei tuosta ole mihinkään… Mutta se tunne, kun sain kameran käteeni ja otin ensimmäisen kuvan. No sitä on vaikea kertoa, miten huikea oli nähdä ne yksityiskohdat kameran välityksellä. Kuljin huone huoneelta… pitää kuitenkin tässä vaiheessa mainita, että sain ihan ikioman assistentin Senjan. Annoin hänelle pikkupokkarin ja niin alkoi meidän yhteistyö.
    Ensimmäinen, johon silmäni kiinnittyi oli aulan upea lautalattia, siitä sitten vaan kuvia napsimaan. Kuljin huone huoneelta. Miten upeita kakluuneja. Salin ikkunoista kun katsoi ulos, oli huikea näkymä. Aivan kuin maalaus. Tauluja joissa talon entiset omistajat tuijottivat tiukka ilmeisinä. Sain kuulla jokaisesta huoneesta jonkinlaisen tarinan.
    Mutta uskokaa tai älkää, olin ihan sekaisin. En tiennyt mistä tultiin yläkertaan ja mistä pitäisi mennä alas. Jossain vaiheessa Jan tuli näyttämään kahta kananmunaa, jotka oli löytänyt ”kanojen pesästä” Yläkerran huoneissa oli kivoja yksityiskohtia, joita jäin kuvailemaan ja ihmettelemään.
    Tultiin takaisin alakertaan ja kävihän Anielakin näyttäytymässä ja kiersi kanssamme taloa. Kaikki upeat kakluunit, keittiön kaapistot…oi,voi millään ei niitä pysty kertomaan, mutta kuvista saa toivottavasti jonkinmoisen käsityksen. Silmääni osui aivan upea kattokruunu. Samanlaista olen ihaillut entisessä työpaikassani. Ja hetkeksi palasi ihanat muistot mieleen.
    Sitten oli aika siirtyä ulos. Taas ei voinut muuta kuin katsella ja ihailla.
    Käytiin tervehtimässä kanoja, ja toki niitäkin piti kuvata. Puutarhassa omenapuut notkui punaisista ja keltaisista omenista. Onnekseni ne oli vielä raakoja,
    Sitten siirryttiin pakaritupaan . Voi jestas mitä aarteita siellä olikaan. Ihania ikkunoita, iso leivinuuni ja paljon, paljon muuta.
    Sitten olikin aika lähteä kohti kotia. Mutta eipäs unohdeta kodin vartijaa, joka lepäili puun alla seuraten meidän liikkumista ulkona.
    Siinä nyt lyhykäisyydessään mitä tämä yksi yhteydenotto sai aikaan.

    Vaikkakin työtä on paljon ennen kuin ahkerat kädet ovat joka kolkan käynyt läpi, niin voin nyt jo sanoa, että tämä on upea pitsilinna.

    Kiitos Anna, että saan olla mukana tässä projektissa.

    Kerron vielä tämän kirjoituksen lopuksi, miksi tämä innostaa minua. Joten kerron vähän omista haaveistani..
    Yksi syy miksi otin kameran mukaani ja lähdin Huittisiin, on siinä kun itse olen aina haaveillut, kun saisi itselle joskus vanhan maalaistalon, jota voisi pikku hiljaa korjailla
    Mieheni on kuitenkin sitä mieltä , että hän ei siihen hommaan ryhdy, joten sitten pitäisi vaihtaa miestä.. No se nyt ei kyllä tule kysymykseenkään.
    Joten ajattelin, että tässähän on ihan nappi juttu.
    Näin pääsen näkemään mitä se oikein todellisuudessa on.

    Vastaa
  2. XParoni

    Kätevä naien ei pelkää vasaraa!

    Vastaa
  3. Hunni

    Ihana talo! Kirjoitat hyvällä otteella. Jään seuraamaan blogiasi. Toivottavasti ehdit remontoinnilta välillä kirjoittamaankin 🙂 Rutosti tsemppiä remontin (ja kulttuuriteon) saralla.

    Vastaa
    • Anna Mariasik

      Kiitos 🙂

      Yritän ehtiä välillä päivittämään tapahtumia 😀

      Vastaa

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.