Kartanoon oli 90-luvun alussa tehty mittava keittiöremontti. Ilmeisesti 70-luvulla vanhaa keittiötä oli jo remontoitu ja tehty osaan tilasta pieni sauna ja suihku, mutta nämä oli purettu Puustellin jyhkeän puukeittiön tieltä. Vanha puuliesi oli saanut väistyä kokonaan ja nykyisin keittiön nurkassa nököttää vuolukivinen leivinuuni, jossa modernismistaan huolimatta saa paistettua maailman parhaat joulukinkut ja possunposket, omenahyvästä puhumattakaan. Unelmoin leivinuunin viereen sijoitettavasta puuliedestä kokkailumielessä. Tai ehkä jonain päivänä raaskin purkaa uunin kokonaan ja teettää siihen vanhanaikaisen leivinuunin liesineen.

Keittiö vielä kuosissaan

 

Keittiö oli toki komea, mutta salaa haaveilin erilaisesta ja valoisammasta, hieman tupamaisemmasta ratkaisusta.

Hinku hankkia uusi keittiö sai tulta alleen, kun huomasimme keittiön hanan tiputtaneen vettä kaapistojen taakse melkoisen tovin. Siinä kohtaa ei rouvakaan voinut jatkaa ikuisuushaaveiluaan ja suunnittelua, vaan oli otettava leka käteen ja ryhdyttävä purkuhommiin.

Aluksi suunnitelmissa oli purkaa vain vaurioitunutta osaa pois, mutta huomasimme pian, että vaikka vaurio oli kohtalaisen paikallinen, kyllin syvälle kaivautuakseen oli koko keittiö heitettävä pihalle. Harmi sinänsä, sillä keittiö graniittitasoineen oli hyvin suunniteltu ja toimiva.

 

Kraanan alapuolelta ja väliseinää

Väliseinän puolelta

Purettaessa vanhaa pois, tuli miehille hiki ja muutama kirosana, kuten purkuhommissa kuuluukin. Itse hoidin työnjohdollisen puolen likaamatta käsiäni ensinkään

Parketin alle oli asennettu mineraalivilla ja se oli imenyt itsensä kosteutta melkoisesti. Rutistettaessa villasta tirisi vettä kuin pesusienestä parhaimmillaan.

Harmilloisin purkupaikka oli, ilmeisesti 70-luvulla, valettu pienehkö, reilun neliön kokoinen, betonikakku, jonka raudoitus oli epämiellyttävän hyvin ja tiheästi tehty.

Läpimärän betonin piikkaamisen jälkeen loppu sujui leikiten. Ainakin päällystön mielestä.

 

Parketti, lattian mineraalivilla, ja vaurioitunut eriste ympäristöineen kannettiin jätelavalle. Vanha puru- ja hiekkaeriste oli kostuneelta alueelta märkää rossiin asti, mutta lattianiska ja pohja olivat kunnossa ja koko aukko jätettiin varmuuden vuoksi kuivumaan.

 

Kuivumisen ajan minä keskityin metsästämään sopivaa lankkua ja keititökaluja. Kartanon keittiöön ei suuruundenhullu emäntäihminen hyväksynyt muuta kuin vanhaa, massiivista lattialankkua, mitä kuluneempaa, sitä parempaa. Koska sata vuotiasta lankkua ei kasva puissa, eikä tori.fi:ssäkään, alkoi tulla jo kiire. Paikallisen pizzerian isäntä tunsi jo minut ja lapset nimeltä, ja niin houkuttelevaa kuin pitsa ja muu mättö onkin, alkoi tulla ikävä kotiruokaa. Keittiöremontin alkaessa lapset eivät osanneet edes avata mikroruokapakkauksia tai käyttää koko lämmitysaparaattia, mutta kehittyivät varsinaisiksi mestareiksi. Toivon heidän vuodessa unohtaneen mikronkäyttötaitonsa.

Samoihin aikoihin tiloissamme puuhailtiin Satakunnan Museon järjestämää korjausrakentamispäivää. Mielellään olisin esitellyt edes puolivalmista keittiötä, mutta jo se, että vieraat eivät humpsahtaneet villojen joukkoon, laskettiin eduksi.

 

Ylös kaivettujen eristeiden tilalle puhallettiin Ekovillaa ja lattia paperoitiin Paavo Perinneilmansulkupahvilla. Paavo pahviversiona on se muoviton, tukiverkoton perinnehurahtaneen vaihtoehto.

Lattia hyvällä alulla, Paavo allaan

 

Ilmoitin Tori.fi –sivuilla etsiskeleväni sopivaa lattiaa ja joitakin vastauksia sainkin. Suurin osa oli aivan liian kaukana ja osa liian pieniä määriä. Lopulta sain yhteydenoton Somerolta, jossa tarjolla oli rehvakasta lankkua Härkälän kartanon navetan mistä lie välikatolta. Iso, vanha ja kartano olivat avainsanoja, joiden jälkeen en muuta kuullutkaan.

Sain suostuteltua kirvesmiehen autoineen ja isoine trailereineen kyytipojaksi, vaikka hänellä kuulemma olisi voinut olla perjantaina illalla muutakin tekemistä. En usko. Mikä olisi voinut olla perheelliselle miehelle rattoisampaa kuin körötellä nelisen tuntia lankkujenhakureissussa.

Perille saavuttuamme kohtasimme vielä Kartanoa massiivisemman projektin. Vanhasta ja erinomaisen upeasta kivinavetasta oli kuorittu sisälmykset pois ja aloitettu sen rakentaminen kodiksi. Siitä tulee varmasti mahtava, seinätkin metrin paksuista muuria. Mykistyin kunnioituksesta ja luultavasti kirvesmies nautti muutaman minuutin vaiteliaasta hetkestä.

Oletan hulluusluokitukseni laskeneen puolisen pykälää, sillä kirvesmiehen huokailu oli lievästi laimeampaa paluumatkalla.

 

Keittiöosaston ensimmäinen selkeä virhearvio oli tuoda lankut heti sisään ja tuupata kirvesmies läiskimään niitä paikalleen.

Rouhea lattiasta oli tarkoituskin tulla, mutta kun kyseessä on eläinasumuksesta hankitut vanhat ja hiomattomat, joskin komeat, lankut, ne olisi kannattanut käsitellä jollain hiomiseen sopivalla vempaimella jo ulkona. Synkimpinä hetkinä olisin toivonut vieneeni ne höyläämölle höylättäväksi tai tuupanneeni ne nuotioon.

 

Ensimmäinen musta hetki koitti siinä kohdassa, kun olin päivän tuhertanut pikku-Makitan kanssa lankkujeni kimpussa ja käsiteltynä oli vajaat viisi neliötä. Itkuun pillahdin siinä samassa kohdassa, kun ”valmiita” neliöitäni tuijottaessani tajusin joutuvani makitoimaan lattian ainakin kahteen kertaan, ennen kuin sitä voi pitää läheskään valmiina.

Epäkeskohiomakonetta oli käytettävä, jotta lankkujen luonnollinen kuluma ja pyöreys säilyisi- Näin ainakin vakuutin itselleni.

Minä ja Makita. Tässä kohtaa itketti. Tuntien työ ja pari neliötä hinkattu, eikä jälki ollut läheskään kelvollista

Pappa tuli puolessa välissä hätiin isomman hiomavempaimen kanssa, mutta se hajosi kymmenen neliön jälkeen. Ystävä halusi kokeilla käsihöylän kanssa, mutta luovutti melko pian. Niinpä minä ja käteeni kiinni, känsien lisäksi, kasvanut Makita jatkoimme hidasta työtämme.

 

Vihdoin sain lattian hiotuksi. Enää ei uupunut kuin kittaaminen ja maalaus. Maalin etsiminen oli sekin varsinainen projekti. Tarjolla on vaikka minkälaista perinteikästä ja vähemmän perinteikästä lattiamaalia lankulle. Jotkut sanovat, että lattiamaalin ei tarvitse olla hengittävää, mutta kun kerran perinnelinjalla ollaan, niin sitten ollaan ja hengitellään.

Voiton puolella

 

Päädyin pitkän etsiskelyn jälkeen kokeilemaan Sateenkaaritaidon perinteistä lattiamaalia. Fiksuna emäntänä ryhdyin pikaratkaisuun ja maalasin lattiasta valkoisen, sitä sai varastosta jo seuraavana arkipäivänä. 

Maali on peittävää ja helposti levitettävää, puolikiiltävää vanhanaikaista lattiamaalia. Se myös kuivui nopeasti, vaikka valosta, lämmöstä, saati UV-säteilystä ei ollut tietoakaan. Maalasin seuraavat kerrokset, yhteensä kolme, aina edellistä seuraavana iltana.

Sateenkaarta pinnassa

Vuotta myöhemmin, kolmen lapsen, kissan ja pullean ponin kokoisen koiran temmellyksen jälkeen, lattia näyttää juuri siltä kuin sen voi kuvitellakin näyttävän. Maali on pysynyt kohtalaisen hyvin, mutta valkoisen päälle pitää saada joku vähän vähemmän arka väri.

 

 

 

Alkaa hahmottua

Kartanon keittiö ei ole ollut missään vaiheessa varsinainen maalaistalon keittiö, vaan ennemmin kaupunkilaistyylinen keittiö ja siihen samaan ilmeeseen halusin pyrkiä. Sopivat kaapistot löysin samoihin aikoihin kuin lattiankin, samasta nettikirppiksestä. Ystävällinen myyjä vieläpä kuljetti täyspuisen kaapiston Kartanolle. Kaapisto painaa enemmän kuin perisynti, mutta on tukevaa tekoa ja sen kestävyys testattu 50-luvulta lähtien.Rakastan sen karkkisaa, mintunvihreää väritystä.

Vieläkin keittiöstä puuttuu välitilalaatat, joskin niistä on jonkinmoinen haju saatu jo, sopiva astianpesukone ja hyllyjen viimeistelyt.

Kaikki aikanaan ja nyttemmin känsätkin ovat hävinneet.

Lattian kulumaa kissalla höystettynä