Mielestäni kartanonrouvaksi synnytään, tavalla tai toisella. Olen pähkäillyt syntymätapoja olevan mahdollisesti kolme.

A Synnytään fyysisesti siihen kartanoon
B Synnytään onnekkaiden tähtien alla ja naidaan kartanonherra tai voitetaan muutama miljoona raha- tai raviurheilussa
C Synnytään pähkäkaheliksi ja hankitaan rappioromantiikkaa ja rustiikkia henkeä huokuva 650 neliöinen rötiskö, jota voi kokonsa ja menneen loistonsa ansiosta hyvillä mielin kutsua Kartanoksi.

Sanomattakin lienee selvää, että tämä kartanonrouva kuuluu kartanonrouvien C-ryhmään. Voi kysyä aivan keneltä tahansa sukulaiselta tai tuttavalta, he siekailematta kertovat kaikkien C-ryhmän kriteerien täyttyvän heittämällä.

Kartanon käsite on melkoisen lavea ja minä olen ottanut vapauden käyttää kyseistä nimitystä pitsihuvilastani, joka edelleen huokuu nikkarittyylin romanttista tunnelmaa, tosin hieman hilseilevänä versiona. Tämä talo on takuulla täyttä, aitoa rustiikkia.

Minulla on vielä hyvin hatarahko käsitys Kartanoni rakennuttajan, Victor Forseliuksen, suvun taustoista, mutta ilmeisesti Pelto-Laurila on melkoisen kokoinen, vanhasta päätilasta, Laurilasta, jo aikoja sitten lohkottu tila. Minun hoiviini siitä on päätynyt vain hehtaarin kokoinen läntti, mutta se riittää pesueelleni, vaikka välillä muutaman kanan kanalakuvitelma riistäytyy aidoksi eläintarhahaaveeksi.

Blogisivuiltani löytyy artikkeli Victor Forseliuksesta ja tämän talon historiasta. Toiveenani on selvittää vielä tarkemmin Pelto-Laurilan ja Forseliuksen historiaa ja se tulee olemaan yksi blogin sivujuonteista.

Blogin pääasiallinen tarkoitus on kuvata yhden naisihmisen ja Kartanon suhdetta kivikoissa ja pilvilinnoissa, remontin sujumista ja hermojen venytystä. Kestääkö rouvan fanaattinen perinnerakennusinto hirsipaikkaukset ja ikkunoiden entisöinnit?
Ikkunoita on luultavasti vähemmän kuin miljoona, pestessä olen kyllä ihan varma, että miljoona ei riitä.

Yritän kertoa mahdollisimman kattavasti tuotteiden etsintäprojekteista ja hankinnoista, materiaaleista ja valmistajista.
Kertoa projektista, jossa naisihminen istuu piskuinen epäkeskohiomakone kädessään keittiön lattialla ja vuodattaa isoja kyyneleitä pölyn keskellä, koska olisi sittenkin kannattanut laittaa ne vanhat navetan lankut höylästä läpi.
Nyt niissä lankuissa on kyllä varsin vankka aloittelijan käsityönleima ja rutosti tunnearvoa.

Valmistumisaikataulu on tuntematon ja nyt jo lompakon sisävuorit rähisevät toisilleen, mutta toivon silti nauttivani matkasta, joka hieman näyttää päättymättömältä sekä päättömältä ja hännättömältä tarinalta.

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.